Näin 2 ja puoli vuotta myöhemmin tunnen valtavaa myötähäpeää edeltäviä kirjoituksia kohtaan.
Kaikki on muuttunut niin kovin. Olen ihannepainoinen, syön mitä huvittaa, minulla on 9.1 keskiarvo lukion 1. luokan jälkeen, ja peilistä katsoo terveen, onnellisen näköinen tyttö joka on ollut 2 vuotta parisuhteessa. En enää kovin usein märehdi omassa kamaluudessani, mutta yksi asia ei ole muuttunut; se sama jokin joka sai minut voimaan niin pahoin, on edelleen tuolla sisällä. En näännytä itseäni, syön herkkuja vähän liikaakin, mutta edelleen tunnen piston sydämessäni jokaikinen kerta kun saan itseni kiinni syömisestä. Suhtautumiseni ruokaan ei edelleenkään ole terve, mutta tiedostan sen, ja taistelen sitä sisälläni olevaa tunnetta vastaan. Itken yhä sen vuoksi mitä olen, mutta pyrin silti elämään itseni kanssa. Tiedän että jos yrittäisin laihduttaa, riistäytyisi se käsistä, ja nuoruuteni, parisuhteeni, sekä tulevaisuuteni olisivat luultavasti pilalla.
Viimeisimmässä kirjoituksessani puhuin riparirallista. Ja se ripari oli varmasti yks merkittävimmistä tekijöistä mun elämän muuttumisen suhteen. Ei, en nähnyt valoa enkä tullut uskoon, mutta tutustuin siellä nykyiseen poikaystävääni, ja tässä sitä nyt ollaan. Muistan vielä edellisenä keväänä mietin kuinka ihanaa päästä riparille kun ei tarvii syyä paljon mitään viikkoon. Alkukesästä aloin voimaan paremmin, ja ollessani riparilla tunsin jotain niin mahtavaa yhtenäisyyden tunnetta, tunsin kuuluvani johonkin. Näin jälkeenpäin ajatellessa ei se kuitenkaan ollut mikään elämää mullistava paras ripari ikinä, mutta siltä se sillä hetkellä tuntui. Voin niin paljon paremmin niin pitkään. Muistan ne ensirakkauden tunteet leirin jälkeen, muistan kun kateltiin yhdessä tähtiä, muistan kun maattiin yhdessä pimeellä liukumäessä ja näin kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi. Välillä aina tihrustin itkua iltaisin "huonouteni" vuoksi, mutta pääosin kaikki oli niin hyvin, niin hyvin. Aloin juomaan, eikä se ollut surujen hukuttamisen vuoksi. Join, koska oli hauskaa. Sain uusia kavereita ja tunsin vihdoin että kuulun johonkin, tunsin että oon jotenkin hyvä ihminen nyt. Pääosin päiväni koostuivat siitä että menin kouluun, menin keskustaan, istuin kauppakeskuksissa ja parkkihallissa iltayhdeksään ah niin ihanien elämäm koululaisten kanssa lähinnä niiden parin helmen vuoksi(jotka eivät kyllä itsekään elämänkoululaisen vastakohtia olleet, mutta olivat aitoja, heidän seurassaan oli helppo olla oma itsensä). Yhdeksältä äiti kuitenkin käski kotiin, kiitos siitä.
Kuitenkin mun elämässä olivat ne samat ihmiset; kaverit jotka olin tuntenut päiväkodista tai ekaluokasta asti, rakastavat vanhemmat, ja se poikaystävä, joka oli kylläkin suhteellisen uusi ihminen. Lisäksi aloin käymään riparin jälkeen isoskoulutuksessa, ja tänä elokuuna just olinkin ekaa kertaa riparilla isosena, ja käyn seurakunnan isos- ja nuortenleireillä edelleen. Elämäni oli täydellistä. Mulla ei ollut murheita, olin niiiin onnellinen, koin jatkuvasti jotain niin suurta onnellisuuden tunnetta. En vaan osaa kuvailla sitä. Ja varmaan musta alkoi loistaa sellanen tietynlainen energia. Ihmisten ensivaikutelma musta oli aina sama: iloinen, hassu. Sen vuoden oikeasti loistin.
Sitten menin lukioon, en enää ollut niin aktiivinen. Olin yhä onnellinen, mutta en enää jaksanut käydä missään, menin kouluun, tulin kotiin, nukuin päikkärit, kävin suihkussa, kävin yöunille. En jaksanut enää viettää aikaa kavereiden kanssa, ja tuntuu edelleen että ollaan vähän etäännytty. En oikeestaan tutustunut uusiin ihmisiin vaikka aloitin kokonaan uudessa koulussa. Loin pintapuoleisia ihmissuhteita kyllä, mutta kertaakaan en ole tainnut viettää aikaa koulun ulkopuolella muiden kuin kahden koulussamme olevan ihmisen kanssa, ketkä olen tuntenut jo päiväkoti-iästä saakka. Koko edellisen vuoden olin ollut täynnä energiaa, olin niin ekstrovertti kun olla ja voi, tutustuin helposti ihmisiin. Kuitenkin lukion alkaessa minua ei enää kiinnostanut tutustua ihmisiin. Enkä edelleenkään koe mitään tarvetta saada hirmuista kasaa uusia ystäviä, vanhat riittää ihan hyvin. En enää osannut höpöttää puolitutuille samalla tavalla, en enää jaksanut kiinnostua ihmisistä samalla tavalla. Koulunkäynti oli oikeasti kiinnostavaa, enkä kokenut tarvitsevani kavereita koulussa muuhun kuin siihen, että on joku kenen kanssa istua ruokailussa. Aloin kokea koulun paikkana opiskella, ja aloin nauttia siitä. Kymppejä sateli todistukseen enemmän kuin ysejä ja kaseja, ja tunsin valtavaa tyydytystä hyvistä numeroista. Kaikki mitä elämääni oikeastaan jäi, oli poikaystäväni, koulu, parit tanssiharkat viikossa, ja kerran kahessa kuukaudessa satunnainen tapaaminen jonkun ystäväni kanssa. En ollut surullinen vaikka oikeastaan olin aika yksinäinen, minulla kuitenkin oli kaikki mitä tarvitsin. En ehkä loistanut enää samalla tavalla, mutta ei elämässäni edelleenkään ollut mitään vikaa. Keksin myös mihin menen lukion jälkeen, mihin ammattiin haluan valmistua.
Vuosi kului niin nopeasti, kävin Thaimaassakin perheeni ja yhden parhaan ystäväni kanssa, ja oli niin ihanaa. Tuntui niin hyvälle viettää aikaa hänen kanssaa, luoda uusia yhteisiä muistoja, ihan niin kuin pienenäkin. Koettiin kaikkea mahtavaa, ja suoritin sukelluskurssinkin, ja sen jälkeenkin tein pari sukellusta. Parasta mitä olen ikinä tehnyt, en vaan pysty sanoin kuvailemaan sitä. Olen haaveillut sukeltamisesta pienestä asti, ja se oli oikeasti vielä paljon parempaa mitä osasin kuvitellakaan. Siis ei oikeasti vaan ole sanoja, se pitää kokea itse. Jotain ehkä kertoo se, että jokaikinen kerta kun laskeuduimme vedenalaiseen maailmaan olin itkun partaalla. Se oli toinen maailma, äärettömän kaunis, uusi maailma. Kalat eivät pelänneet, ne tulivat parvina päin ja leijuivat ympärillä. Koralleja, kilpikonnia, käärmeitä, kaikkea mitä en ollut ikinä ennen nähnyt. Jotain mikä vain kosketti niin syvältä. Sielläkin kaikki oli täydellistä.
Paluu arkeen. Kaikki sujui. Kesäloma alkoi. Ja kesäkuussa lähdin samaisen ystävän kanssa kielimatkalle Bostonista Miamiin STS:n kautta. Tiedän ettei valtaosan kokemukset STS:stä ole mitään hyviä, enkä itsekään ikinä lähtisi vaihtoon tuon kaltaisen kaupallisen järjestön kautta. Kuitenkin tällä roadtripin tapaisella matkalla kaikki sujui täydellisesti. Meitä ei ollut kuin 12 ihmistä, joten yhtenäisyyden tunne oli suuri. Koettiin kaikkea ihan mahtavaa, enkä ikinä ennen ole kokenut mitään yhtä mahtavaa kuin se kielimatka. Ensimmäinen kerta ala-asteen jälkeen kun tunnen saavani elinikäisiä ystäviä. Telttailtiin puolet matkasta, ja vaikka se ei aina ollutkaan niin mukavaa, niin se kuitenkin teki kokemuksesta jotain niin paljon parempaa, kuin jos olisimme yöpyneet vain hotelleissa/hostelleissa, tai majoittuneet eri isäntäperheissä. Lähes joka päivä istuimme 2-6 tuntia vanissamme(Rusty pumpkin), ja sekään ei ollut ollenkaan kamalaa, vaikka niin etukäteen ehkä ajattelikin. Matkaa tehtäessä saattoi nukkua, jutella, herkutella, katsella maisemia, kuunnella musiikkia, miettiä sitä, kuinka onnekas oikeasti onkaan, kun on saanut tutustua juuri näihin mahtaviin ihmisiin. Käytiin upeissa paikoissa, koettiin niin paljon yhdessä, ja jokainen pieni kokemus sitoi meitä tiukemmin yhteen(kuten heti ensimmäisenä leirintäaluepäivänä Carolinan kanssa metsään eksyminen). Kotiin palaaminen oli kamalaa, mutta sitä helpotti tieto siitä, että jonain päivänä vielä nähdään, että nämä ihmiset oikeasti on sellaisia, että vaikka ei olisikaan niin paljon yhteydessä, on seuraava jälleennäkeminen kuin ei koskaan oltaisi edes palattu kotiin.
Loppukesäloma koostui lähinnä laiskottelusta, käytiin mökillä äidin kanssa, pidettiin kaverille läksiäiset koska hän lähti jenkkeihin vaihtoon.
Sitten alkoi koulu. Se ei juuri haitannut, oli ihan kivaa mennä kouluun, ja kesälomasta eniten kaipasin riittävää unta. Heti muutama päivä koulun alkamisen jälkeen saimme kuitenkin kuulla suru-uutisia - eräs koulumme ruotsin ja englannin opettajista oli menehtynyt. Kuolinsyytä ei meille kerrottu, mutta jokainen oppilas joka oli hänet nähnyt, tiesi sen jollain tavalla johtuneen hänen anoreksiastaan. Hän ei tietenkään siitä puhunut, mutta sen näki hänestä, koskaan en ole niin laihaa ihmistä nähnyt, ja eräs kaverini kertoi hänen loppukesästä olleen jopa laihempi kuin keväällä. Se oli jotain niin surullista. Hän oli ainutlaatuinen ihminen, milloin sai mustan silmän käveltyään omenapuuta päin ja milloin toi lemmikkejään kouluun piristääkseen oppilaita. Lisäksi hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen on ikäiseni, ja toinen veljeni ikäinen ja samalla luokallakin hänen kanssaan. Voin vain kuvitella kuinka suurta surua he käyvät läpi, voimia heille ja levätköön kyseinen nainen rauhassa.
Tämä tapahtuma sai jotenkin sisälläni jatkuvasti kalvaneen kelvottomuuden tunteen heräämään. Tiedän että se on niin väärin ja tiedän että olen sen vuoksi huono ihminen, mutta hänen sairautensa sai minut muistamaan omat huonot aikani. Muistamaan sen hyvän olon mikä syntyi kun vaaka näytti 36,4kg iänikuisten 37,2kg:n sijasta. Muistamaan kuinka kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin kun hipelöin solisuitani. Se toi mieleeni ne sairaat positiiviset tunteet kun tunsin itseni laihaksi, kun huomasin että painoni oli pudonnut, kun makasin junaradalla ja ajattelin sitä, kuinka milloin vain juna voisi tulla enkä ehtisi pois alta, ja kuinka opettelin tekemään hirttosilmukan ja nautin siitä miten sidoin sen sängyn päätyyn ja kuristin itseäni, miten silmissä sumeni, miten oli niin rauhallinen olo, vaikka tiedostin että pian taas täytyy palata oikeaan maailmaan. Kuitenkaan se ei auttanut muistamaan miten kamalaa se oikeasti oli. Kun katsoin peiliin ja tunsin itseni hirveän lihavaksi, kun oksensin salaa ja jäin kiinni ja minulle huudettiin, kuinka minulla oli jatkuvasti kylmä ja paha olo. Sitä, miten kuvottavaksi oloni tunsin kun en saanut kaikkea ruokaa oksennettua, tai kun söin yhden purkan. Miten vihasin elämääni niin paljon, että yritin epätoivoisesti, ja epätietoisena yrityksen hyödyttömyydestä säilöä särkylääkkeitä ja lopulta heikolla hetkellä yrittää riistää henkeä itseltäni, siinä luojan kiitos onnistumatta. Kuinka en koskaan ollut onnellinen itseni kanssa.
Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen olen oikeasti joutunut taistelemaan sitä sisälläni olevaa vastaan. Siellä se on koko ajan ollut ja välillä vaivannut, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan joudun miettimään valitsenko elämän vai sairauden. Kuvotan itseäni jokainen kerta kun syön, ja vihaan itseäni sen vuoksi. Tiedän että se on säälittävää. Vähiten maailmassa haluan menettää kaikkea. Tiedän että minulla on kaikki hyvin, en tiedä miksi se asuu sisälläni yhä. Turhauttaa niin paljon. TURHAUTTAA NIIN VITUN PALJON. Yksi syy mikä motivoi minua olemaan tottelematta sitä sisäistä ääntä on vanhojentanssit, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Mekko tehdään mittatilauksena ja mittani on jo otettu, enkä voi laihtua enkä lihoa yhtään ennen tansseja. En toki tiedä yrittäisinkö laihduttaa silloinkaan jos vanhojentanssit eivät olisi tulossa, omaan ehkä maailman huonoimman itsekurin, enkä todellakaan oo menettämässä tätä kaikkea. En. Keskiviikkona on vuosipäivä, ja mennään sinfoniaorkesterin konserttiin ja amarilloon ja yöksi, ja syön karkkia ja juon limpparia. Ehkä mehujäätä. Oon niin paljon onnellisempi kun hautaan sen äänen syvälle jonnekin. En enää ikinä, en ikinä anna sen murskata oikeaa minääni ja ottaa sen paikkaa. En ikinä.
Oon päättänyt olla onnellinen. Ehkä se päätös ei aina tee onnelliseksi, mutta ilman sitä päätöstä ei myöskään voi olla onnellinen.
