Tästä tekstistä tulee varmasti erittäin sekavaa ja pomppivaa. En edes tiedä miksi kirjoitan, mutta tunnen valtavaa tarvetta avata tuntojani. Kukaan ei varmaankaan edes lue tätä, en edes tiedä onko blogi piilotettu. Mutta jos joku tätä joskus lukee, niin pahoittelen tätä hirveää tunneryöppyä.

Näin 2 ja puoli vuotta myöhemmin tunnen valtavaa myötähäpeää edeltäviä kirjoituksia kohtaan.
Kaikki on muuttunut niin kovin. Olen ihannepainoinen, syön mitä huvittaa, minulla on 9.1 keskiarvo lukion 1. luokan jälkeen, ja peilistä katsoo terveen, onnellisen näköinen tyttö joka on ollut 2 vuotta parisuhteessa. En enää kovin usein märehdi omassa kamaluudessani, mutta yksi asia ei ole muuttunut; se sama jokin joka sai minut voimaan niin pahoin, on edelleen tuolla sisällä. En näännytä itseäni, syön herkkuja vähän liikaakin, mutta edelleen tunnen piston sydämessäni jokaikinen kerta kun saan itseni kiinni syömisestä. Suhtautumiseni ruokaan ei edelleenkään ole terve, mutta tiedostan sen, ja taistelen sitä sisälläni olevaa tunnetta vastaan. Itken yhä sen vuoksi mitä olen, mutta pyrin silti elämään itseni kanssa. Tiedän että jos yrittäisin laihduttaa, riistäytyisi se käsistä, ja nuoruuteni, parisuhteeni, sekä tulevaisuuteni olisivat luultavasti pilalla.

Viimeisimmässä kirjoituksessani puhuin riparirallista. Ja se ripari oli varmasti yks merkittävimmistä tekijöistä mun elämän muuttumisen suhteen. Ei, en nähnyt valoa enkä tullut uskoon, mutta tutustuin siellä nykyiseen poikaystävääni, ja tässä sitä nyt ollaan. Muistan vielä edellisenä keväänä mietin kuinka ihanaa päästä riparille kun ei tarvii syyä paljon mitään viikkoon. Alkukesästä aloin voimaan paremmin, ja ollessani riparilla tunsin jotain niin mahtavaa yhtenäisyyden tunnetta, tunsin kuuluvani johonkin. Näin jälkeenpäin ajatellessa ei se kuitenkaan ollut mikään elämää mullistava paras ripari ikinä, mutta siltä se sillä hetkellä tuntui. Voin niin paljon paremmin niin pitkään. Muistan ne ensirakkauden tunteet leirin jälkeen, muistan kun kateltiin yhdessä tähtiä, muistan kun maattiin yhdessä pimeellä liukumäessä ja näin kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi. Välillä aina tihrustin itkua iltaisin "huonouteni" vuoksi, mutta pääosin kaikki oli niin hyvin, niin hyvin. Aloin juomaan, eikä se ollut surujen hukuttamisen vuoksi. Join, koska oli hauskaa. Sain uusia kavereita ja tunsin vihdoin että kuulun johonkin, tunsin että oon jotenkin hyvä ihminen nyt. Pääosin päiväni koostuivat siitä että menin kouluun, menin keskustaan, istuin kauppakeskuksissa ja parkkihallissa iltayhdeksään ah niin ihanien elämäm koululaisten kanssa lähinnä niiden parin helmen vuoksi(jotka eivät kyllä itsekään elämänkoululaisen vastakohtia olleet, mutta olivat aitoja, heidän seurassaan oli helppo olla oma itsensä). Yhdeksältä äiti kuitenkin käski kotiin, kiitos siitä.

Kuitenkin mun elämässä olivat ne samat ihmiset; kaverit jotka olin tuntenut päiväkodista tai ekaluokasta asti, rakastavat vanhemmat, ja se poikaystävä, joka oli kylläkin suhteellisen uusi ihminen. Lisäksi aloin käymään riparin jälkeen isoskoulutuksessa, ja tänä elokuuna just olinkin ekaa kertaa riparilla isosena, ja käyn seurakunnan isos- ja nuortenleireillä edelleen. Elämäni oli täydellistä. Mulla ei ollut murheita, olin niiiin onnellinen, koin jatkuvasti jotain niin suurta onnellisuuden tunnetta. En vaan osaa kuvailla sitä. Ja varmaan musta alkoi loistaa sellanen tietynlainen energia. Ihmisten ensivaikutelma musta oli aina sama: iloinen, hassu. Sen vuoden oikeasti loistin.

Sitten menin lukioon, en enää ollut niin aktiivinen. Olin yhä onnellinen, mutta en enää jaksanut käydä missään, menin kouluun, tulin kotiin, nukuin päikkärit, kävin suihkussa, kävin yöunille. En jaksanut enää viettää aikaa kavereiden kanssa, ja tuntuu edelleen että ollaan vähän etäännytty. En oikeestaan tutustunut uusiin ihmisiin vaikka aloitin kokonaan uudessa koulussa. Loin pintapuoleisia ihmissuhteita kyllä, mutta kertaakaan en ole tainnut viettää aikaa koulun ulkopuolella muiden kuin kahden koulussamme olevan ihmisen kanssa, ketkä olen tuntenut jo päiväkoti-iästä saakka. Koko edellisen vuoden olin ollut täynnä energiaa, olin niin ekstrovertti kun olla ja voi, tutustuin helposti ihmisiin. Kuitenkin lukion alkaessa minua ei enää kiinnostanut tutustua ihmisiin. Enkä edelleenkään koe mitään tarvetta saada hirmuista kasaa uusia ystäviä, vanhat riittää ihan hyvin. En enää osannut höpöttää puolitutuille samalla tavalla, en enää jaksanut kiinnostua ihmisistä samalla tavalla. Koulunkäynti oli oikeasti kiinnostavaa, enkä kokenut tarvitsevani kavereita koulussa muuhun kuin siihen, että on joku kenen kanssa istua ruokailussa. Aloin kokea koulun paikkana opiskella, ja aloin nauttia siitä. Kymppejä sateli todistukseen enemmän kuin ysejä ja kaseja, ja tunsin valtavaa tyydytystä hyvistä numeroista. Kaikki mitä elämääni oikeastaan jäi, oli poikaystäväni, koulu, parit tanssiharkat viikossa, ja kerran kahessa kuukaudessa satunnainen tapaaminen jonkun ystäväni kanssa. En ollut surullinen vaikka oikeastaan olin aika yksinäinen, minulla kuitenkin oli kaikki mitä tarvitsin. En ehkä loistanut enää samalla tavalla, mutta ei elämässäni edelleenkään ollut mitään vikaa. Keksin myös mihin menen lukion jälkeen, mihin ammattiin haluan valmistua.

Vuosi kului niin nopeasti, kävin Thaimaassakin perheeni ja yhden parhaan ystäväni kanssa, ja oli niin ihanaa. Tuntui niin hyvälle viettää aikaa hänen kanssaa, luoda uusia yhteisiä muistoja, ihan niin kuin pienenäkin. Koettiin kaikkea mahtavaa, ja suoritin sukelluskurssinkin, ja sen jälkeenkin tein pari sukellusta. Parasta mitä olen ikinä tehnyt, en vaan pysty sanoin kuvailemaan sitä. Olen haaveillut sukeltamisesta pienestä asti, ja se oli oikeasti vielä paljon parempaa mitä osasin kuvitellakaan. Siis ei oikeasti vaan ole sanoja, se pitää kokea itse. Jotain ehkä kertoo se, että jokaikinen kerta kun laskeuduimme vedenalaiseen maailmaan olin itkun partaalla. Se oli toinen maailma, äärettömän kaunis, uusi maailma. Kalat eivät pelänneet, ne tulivat parvina päin ja leijuivat ympärillä. Koralleja, kilpikonnia, käärmeitä, kaikkea mitä en ollut ikinä ennen nähnyt. Jotain mikä vain kosketti niin syvältä. Sielläkin kaikki oli täydellistä.

Paluu arkeen. Kaikki sujui. Kesäloma alkoi. Ja kesäkuussa lähdin samaisen ystävän kanssa kielimatkalle Bostonista Miamiin STS:n kautta. Tiedän ettei valtaosan kokemukset STS:stä ole mitään hyviä, enkä itsekään ikinä lähtisi vaihtoon tuon kaltaisen kaupallisen järjestön kautta. Kuitenkin tällä roadtripin tapaisella matkalla kaikki sujui täydellisesti. Meitä ei ollut kuin 12 ihmistä, joten yhtenäisyyden tunne oli suuri. Koettiin kaikkea ihan mahtavaa, enkä ikinä ennen ole kokenut mitään yhtä mahtavaa kuin se kielimatka. Ensimmäinen kerta ala-asteen jälkeen kun tunnen saavani elinikäisiä ystäviä. Telttailtiin puolet matkasta, ja vaikka se ei aina ollutkaan niin mukavaa, niin se kuitenkin teki kokemuksesta jotain niin paljon parempaa, kuin jos olisimme yöpyneet vain hotelleissa/hostelleissa, tai majoittuneet eri isäntäperheissä. Lähes joka päivä istuimme 2-6 tuntia vanissamme(Rusty pumpkin), ja sekään ei ollut ollenkaan kamalaa, vaikka niin etukäteen ehkä ajattelikin. Matkaa tehtäessä saattoi nukkua, jutella, herkutella, katsella maisemia, kuunnella musiikkia, miettiä sitä, kuinka onnekas oikeasti onkaan, kun on saanut tutustua juuri näihin mahtaviin ihmisiin. Käytiin upeissa paikoissa, koettiin niin paljon yhdessä, ja jokainen pieni kokemus sitoi meitä tiukemmin yhteen(kuten heti ensimmäisenä leirintäaluepäivänä Carolinan kanssa metsään eksyminen). Kotiin palaaminen oli kamalaa, mutta sitä helpotti tieto siitä, että jonain päivänä vielä nähdään, että nämä ihmiset oikeasti on sellaisia, että vaikka ei olisikaan niin paljon yhteydessä, on seuraava jälleennäkeminen kuin ei koskaan oltaisi edes palattu kotiin.

Loppukesäloma koostui lähinnä laiskottelusta, käytiin mökillä äidin kanssa, pidettiin kaverille läksiäiset koska hän lähti jenkkeihin vaihtoon.

Sitten alkoi koulu. Se ei juuri haitannut, oli ihan kivaa mennä kouluun, ja kesälomasta eniten kaipasin riittävää unta. Heti muutama päivä koulun alkamisen jälkeen saimme kuitenkin kuulla suru-uutisia - eräs koulumme ruotsin ja englannin opettajista oli menehtynyt. Kuolinsyytä ei meille kerrottu, mutta jokainen oppilas joka oli hänet nähnyt, tiesi sen jollain tavalla johtuneen hänen anoreksiastaan. Hän ei tietenkään siitä puhunut, mutta sen näki hänestä, koskaan en ole niin laihaa ihmistä nähnyt, ja eräs kaverini kertoi hänen loppukesästä olleen jopa laihempi kuin keväällä. Se oli jotain niin surullista. Hän oli ainutlaatuinen ihminen, milloin sai mustan silmän käveltyään omenapuuta päin ja milloin toi lemmikkejään kouluun piristääkseen oppilaita. Lisäksi hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen on ikäiseni, ja toinen veljeni ikäinen ja samalla luokallakin hänen kanssaan. Voin vain kuvitella kuinka suurta surua he käyvät läpi, voimia heille ja levätköön kyseinen nainen rauhassa.

Tämä tapahtuma sai jotenkin sisälläni jatkuvasti kalvaneen kelvottomuuden tunteen heräämään. Tiedän että se on niin väärin ja tiedän että olen sen vuoksi huono ihminen, mutta hänen sairautensa sai minut muistamaan omat huonot aikani. Muistamaan sen hyvän olon mikä syntyi kun vaaka näytti 36,4kg iänikuisten 37,2kg:n sijasta. Muistamaan kuinka kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin kun hipelöin solisuitani. Se toi mieleeni ne sairaat positiiviset tunteet kun tunsin itseni laihaksi, kun huomasin että painoni oli pudonnut, kun makasin junaradalla ja ajattelin sitä, kuinka milloin vain juna voisi tulla enkä ehtisi pois alta, ja kuinka opettelin tekemään hirttosilmukan ja nautin siitä miten sidoin sen sängyn päätyyn ja kuristin itseäni, miten silmissä sumeni, miten oli niin rauhallinen olo, vaikka tiedostin että pian taas täytyy palata oikeaan maailmaan. Kuitenkaan se ei auttanut muistamaan miten kamalaa se oikeasti oli. Kun katsoin peiliin ja tunsin itseni hirveän lihavaksi, kun oksensin salaa ja jäin kiinni ja minulle huudettiin, kuinka minulla oli jatkuvasti kylmä ja paha olo. Sitä, miten kuvottavaksi oloni tunsin kun en saanut kaikkea ruokaa oksennettua, tai kun söin yhden purkan. Miten vihasin elämääni niin paljon, että yritin epätoivoisesti, ja epätietoisena yrityksen hyödyttömyydestä säilöä särkylääkkeitä ja lopulta heikolla hetkellä yrittää riistää henkeä itseltäni, siinä luojan kiitos onnistumatta. Kuinka en koskaan ollut onnellinen itseni kanssa.

Ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen olen oikeasti joutunut taistelemaan sitä sisälläni olevaa vastaan. Siellä se on koko ajan ollut ja välillä vaivannut, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan joudun miettimään valitsenko elämän vai sairauden. Kuvotan itseäni jokainen kerta kun syön, ja vihaan itseäni sen vuoksi. Tiedän että se on säälittävää. Vähiten maailmassa haluan menettää kaikkea. Tiedän että minulla on kaikki hyvin, en tiedä miksi se asuu sisälläni yhä. Turhauttaa niin paljon. TURHAUTTAA NIIN VITUN PALJON. Yksi syy mikä motivoi minua olemaan tottelematta sitä sisäistä ääntä on vanhojentanssit, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Mekko tehdään mittatilauksena ja mittani on jo otettu, enkä voi laihtua enkä lihoa yhtään ennen tansseja. En toki tiedä yrittäisinkö laihduttaa silloinkaan jos vanhojentanssit eivät olisi tulossa, omaan ehkä maailman huonoimman itsekurin, enkä todellakaan oo menettämässä tätä kaikkea. En. Keskiviikkona on vuosipäivä, ja mennään sinfoniaorkesterin konserttiin ja amarilloon ja yöksi, ja syön karkkia ja juon limpparia. Ehkä mehujäätä. Oon niin paljon onnellisempi kun  hautaan sen äänen syvälle jonnekin. En enää ikinä, en ikinä anna sen murskata oikeaa minääni ja ottaa sen paikkaa. En ikinä.

Oon päättänyt olla onnellinen. Ehkä se päätös ei aina tee onnelliseksi, mutta ilman sitä päätöstä ei myöskään voi olla onnellinen.

Väsyttää koska olen heräillyt tänä viikonloppuna epämääräisesti yöllä, ja herätys on ollut yhdeksältä molempina päivinä enkä iltaisin ole saanut unta. Tänään oli joku ripariralli, siellä oli koko seurakunta ja siellä oli tyhmää. Me kierrettiin jotain rasteja joidenkin arvottujen ryhmien kanssa ja istuttiin ja kuunneltiin kolme tuntia kun ne selitti jotain ja joo..

Yleensä meillä on aina joku kotona, mutta tänään sain olla yksin ja laitoin kännykästä jotain outoa musiikkia mitä en edes kuuntele, ja aloin hyppiä ja tanssia ja riehua, enkä tiedä kuinka kauan koska aika vain hurahti koska se oli kivaa. Join aina vettä kun kappale vaihtui, lopulta olin niin täynnä sitä että oli vaan pakko mennä oksentamaan.. En ollut oksentanut ainakaan puoleen vuoteen. En saanut kaikkea ulos, koska kuulin kun ovi kävi ja luulin että joku tuli. Olin tulevinani vessasta ja katsoin koko talon kaikki huoneet läpi, eikä missään ollutkaan ketään. Sitten huomasin että joku postinkantaja olikin vain tuonut jonkun kukkakimpun äidille ja oli laittanut sen sisälle kun en kai ollut kuullut koputusta tai jotain en tiedä.. Ja sitten äiti tuli. Ja piti syödä ruisleipää.

Ja luulin ettei toi yksi polta enää... Vittu.

Miten voi ihminen olla näin kuvottava

Hyi helvetti.

Haluan poistaa tän, tai piilottaa, pelkään että joku lukee.

Mutten voi poistaa, koska pakko vaan välillä kirjottaa.

Nää on sekavia eikä näissä ole päätä eikä häntää

mutta. en tiedä

Oon paska enkä osaa

luen asioita ja itken nurkassa

enkä edes tiedä miksi

En halua herätä seuraavaan päivään, Voi kumpa joku vain tulisi ja tappaisi

En osaa ajatella selvästi

Joka hetki päässä pyörii vaan ne samat vitun asiat.

Luulin, enkä tiedä mitä

mutta olin liian huono

enkä ymmärrä ajatuksiani itsekkään.

Liikaa enteriä, mutta ilman niitä liian sekavaa

Haluaisin sanoa asioita, haluaisin tehdä asioita, mutten uskalla.

Oon vaan vitusti liian kateellinen kaikille

Enkä voi sanoa etten halua enää elää

koska en ole elänyt enää pitkään aikaan.

Hengitän ja sydän lyö jnejnejnejne mutta tätä ei voi kutsua elämäksi koska dslajkldad mitä helvettiä.

En tee mitään, yritän saada ajan kulumaan nopeasti, yritän unohtaa, ja odotan kuolemaa.

Joka toivottavasti tulee pian.

Haluan nukkumaan, haluan nähdä unen jossa elän helvetin hyvän ja täydellisen elämän. ilman että tarvitsee herätä ja huomata ettei se olekkaan totta.

Toivottavasti tätä ei lue kukaan, tai sinä yksi ehkä luet mutta hävettää ja toivottavasti ei kukaan muu. En jaksa edes oikolukea tätä. Ihan sama.

dssddfg

En osaa kirjoittaa.
eräs ei syö
ja nyt toi toinen on surullinen
ja vielä kolmaskin
Itkettää mutta se ei vain tule
Haluaisin vain nukkua ja nähdä hyviä unia
Tämä viikko oli osittain ihana ja oli suhteellisen hyvä olla
ja en syönytkään parina päivänä hirveästi
ja luulin että se jatkuisi
mutta ei.

Keittiö on vieressä ja itkettää
haluan ruokaa mutta en voi ja oksettaa ja ällöttää koska olen ällöttävä.
Pelkään että syön, sillä silloin en osaa lopettaa
Joinakin päivinä en syö niin paljon, sitten yhtäkkiä ahmin paketillisen keksiä
Enkä juuri nyt sen vuoksi pidä itsestäni kovin paljon.
ja kaksi viinirypälettä ja salaattia ja leipä ja kaksi purkkaa.
Ja bodystepissä ei tuntunut niin rankalta, en kuluttanut tarpeeksi. Ja kaikki ovat koko ajan kotona vaikka äiti tekee kahta työtä.. En halua olla täällä

sdfsdd

Jotenkin tosi sekava olo. Hymyilyttää mutta ahdistaa ja en tiedä. Äiti oli ilmeisesti lukenut mun ruokapäiväkirjaa missä luki vähän kaikkea muutakin, ja nyt se tyrkyttää koko ajan ruokaa ja lihon. Ja luulen että oon menettämässä hiljalleen ne viimeisetkin rippeet jostain mistä pitää kiinni enkä tiedä mitä vieläkin teen täällä. En tosiaankaan tiedä. Ja sajkdas oon jotenkin etääntynyt hirveästi muutaman ihmisen kanssa, luulen ettei ne enää hirveästi jaksa mua koska no oon minä. Ja niillä on muitakin eikä ne tarvitse mua samalla tavalla kuin minä niitä ja oon jo monta viikkoa lojunut kotona tekemättä mitään koulua, harkkoja, yhtä lenkkiä, yhtä kankaidenostamisreissua, ja yhtä steppikertaa lukuunottamatta. Ja se kaikki aika on mennyt koneella.

Jotenkin oon huomannut että oon onnellisimmillani koulussa. Ei tarvitse olla kotona, ei tarvitse syödä, saa olla ihmisten kanssa. Ensi viikolla alkaa uusi jakso ja lauantaina on kisat, ahdistaa koska oon tälläinen ja en osaa mitään ja vain pyörin siellä lavalla.

Lähes joka hetki rukoilen mielessäni kuolemaa. Ei tässä ole enää mitään järkeä.

adassadfd

Viime yönä taas kuulin ääniä

ja näin kun valo juoksi ulkona

se oli nopea, ja laiha

toisin kuin minä

ja maailma pyöri, ja pyörii edelleen vaikkei niin paljon

enkä tiedä mistä se johtuu

ja luulen että minulla on kylmä, vaikkei niin voi olla

koska olen liian iso ja lämmin

oksettaa

liikaa kaloreita, hukun pian itseeni.

Enkä jaksa enää.

Kirjoitan tätä seisten, en saa istua

ja nyt menen hyppimään salaa huoneeseeni.

Ja tekisi edes nyt tehtävänsä

Kaikki on sekavaa ja kesä olis kiva

Hyihyihyihyi tää loppuviikko oli ihan kamala. Alkoi poikkeuksellisen hyvin mutta sitten ahgsfg. En tiedä.

Ja tänään meidän oma musiikkiliikan opettaja oli pois ja kaks jotain saipan cheerleaderia tuli pitämään meille tuntia. Ne katsoi jotenkin ahistavasti ja hyi.  Ja otti kuvia mitkä kai menee niiden ryhmän facebook sivuille... Toivon mukaan siihen suljettuun ryhmään. En olisi halunnut niihin kuviin mutten kehdannut kieltäytyäkkään, varmasti ne nauravat mulle kun näkevät ne, Hyi miten isot kädet ja pyöreät posket. Hävettää ja ahdistaa, en uskalla mennä vaa'alle koska olen varmasti lihonut, paisun jatkuvasti ihan silmissä. Huomenna pakotan itseni.

Tänään olin jonkun aikaa yksin kotona. Keittiön pöydällä oli ruokaa, leipää, muroja, kaakaopaketti, ihan hirveästi kaikkea. Ja olin keittiössä. Tuntui että seinät ja ne ruuat hyökkäisivät mun päälle, ja että jääkaappi ihan kohta  aukenisi ja tunkisi kaiken sen ruuan mun kurkusta alas. En pystynyt kuin kiljumaan ja itkemään lattialla, en uskaltanut nousta, pelotti että ne kalorit hyppäisivät sieltä ja imeytyisivät muhun. Yritin kääriytyä äitin ihanaan isoon lämpimään karvahuppariin, yritin peittää itseni sillä jotta ne eivät pääsisi tunkeutumaan sen läpi. Sitten näin ne, en tiedä miltä se näytti, näin kun joku liikkui ilmassa ja se tuli mua kohti. Ja lähdin pakoon keittiöstä mutta ne edelleenkin vainosi mua. En muista tarkkaan mitä sitten tapahtui, muistan vain että olin paniikissa vielä hyvän tovin enkä uskaltanut nousta kylpyhuoneen lattialta. Ja myöhemmin aloin itkemään onnesta koska yhdellä ilmeisesti on nyt asiat paremmin, ihanaa ihanaa ihanaa ja oon niin onnellinen sen puolesta.

Ja haluan kesän. Katon näitä jotain vanhoja kuvia ja asdka kaikki vaan näyttää niin ihanalta ja lämpimältä. Ja kesältä. Ja haluan laittaa tähän jotain kuvia.

Joo okei neljä täysin toisiinsa liittymätöntä kuvaa mutta en tiedä. Kaikista tulee joku mun tärkeäksi kokema muisto mieleen. Ja kaipaan kesää ihan hirveästi, ja haluun viime kesän takaisin. Ei se ollu niin ihana mitä nyt muistelen koska se on ainakin mun kohdalla täysin totta et aika kultaa muistot, mutta en pidä talvesta.